odottaessani esikoistani, ajattelin jotenkin automaationa, että totta kai imetän. tai oikeastaan en ajatellut edes asiaa kovinkaan pitkälle. suuremman kohdalla imetys sujui, kunnes totesin, etten enää jaksa. suurempi oli silloin vuoden vanha.
pienemmän odotuksen aikana loin itselleni hirvittävät paineet imetyksen onnistumisesta. totta kai imetän ja sen pitää onnistua, koska ensimmäinenkin kerta meni niin hyvin. aluksi meillä oli kuitenkin pienemmän kanssa ongelmia. vaikka maito nousi, niin tuntui ettei hän millään oppinut oikeaa imuasentoa ja ja ja.
myöhemmin mietin pienemmän alkutaipaleesta, että hyvinhän se lopulta meni. olin vain älyttömän malttamaton asian suhteen.
nyt toivon, ettei tämä aika koskaan loppuisi. se, että saan köllähtää pikkuihmisen kanssa sängyn päälle köllimään ja toinen tulee ihan kiinni tuhisemaan ja syömään. intensiivinen katse, sormet rapsuttelee hupparin nyörejä, paidan kaulusta ja silmien luppasu tai maailman mahtavin hymy, kun vatsa tulee täyteen. ihanaa. en pysty vielä hyväksymään, että kun pienemmän imetys loppuu, en välttämättä enää koskaan saa imettää.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti