kun lähdit niin kaiken jäätyvän koin

 jostain syystä en pysty lainkaan ottamaan mitään informaatiota vastaan japania kohdanneesta karmeasta onnetomuudesta. en sitten tekstiä, ääntä enkä varsinkaan kuvaa. silmiini osui tänään vahingossa kuva pienestä vauvasta, joka lepäsi sotilaan käsivarsilla. purskahdin itkuun. tämä kuva tuli vastan selatessani fb:n statuspäivityksiä. tuli epämiellyttävä puistatuskohtaus. seuraava kuva puolestaan sai minut epäoleellisesti toteamaan, että nyt on kuvaaja saanut otettua erittäin kauniin kuvan ja että naisen ilme on todella kertova.

kuva on hs:n nettisivuilta

vastentahtoisuus ei johdu siitä, ettenkö olisi pahoillani ja kauhuissani kaikesta ja ettenkö haluaisi omalta osaltani auttaa hätään joutuneita. en vain jostain syystä pysty tai halua kohdata sitä surkeutta. se tulee liian kiinni iholle.

surkeutta kerrakseen. kävin eilen laulutunnilla ja viikon lauluahdistusta podettuani sain oloa hieman helpottamaan. lauluahdistus syntyi kun kuuntelin omaa ääntäni levyltä eikä se kuulostanut siltä, miltä olisin sen halunnut kuulostavan. no, ei siinä miksauksessakaan nyt kehumista ollut, mutta jos s-kirjain kuulostaa kuin minkä tahansa espoolaisen pissiksen lausumalta ja ääni sellaiselta ohuelta lailatukselta, ei laulaja voi kaikkea syytä miksaajille kasata. olen kelannut, että olenko näiden muutaman vuoden aikana kehittynyt mihinkään suuntaan ja jos olen, milloin tällaista niin sanottua kehitystä olisi voinut olla eli olenko kuinka kauan junnannut paikoillaan.

eilen illalla löysin jotain. ensinnäkin sain jakaa ahdistuksen ihanan opettajani kanssa. hän otti ahdistukseni tosissaan ja sovittiin, että kiinnitetään nyt erityisesti huomiota itse levyltä kuulemiini ongelmiin,onko asiat todella niin. sain myös uuden biisin katsottavaksi etukäteen ensi kerraksi. jostain syystä kappale iski minuun salaman lailla. löysin siitä niin paljon ajateltavaa ja yhteyttä omiin mielen liikkeisiin. ei, että minulle olisi tapahtunut mitään sellaista, mitä kappaleessa kertovalle naiselle. jotenkin se, miten hän huutaa Jumalaa avukseen samalla kyseenalaistaen sen olemassa olon, kuvastaa omia tuntemuksia juuri nyt.

helen sjöholm tulkitsee tuo kappaleen niin upeasti. kuuntelin sen varmaan kymmenkuntakertaa ja itkin lohduttomasti nyyhkytellen sohvan nurkassa koko sen ajan. mies hieman hämmentyneenä ihmetteli, että onko tuossa nyt mitään järkeä. ei, ei todellakaan. sitä taisi silti tarvita jotain tällaista ;)